Jos pysähtyisimmekin päivittäin syömään – yhdessä ja ilman kiirettä?

Miksi meillä on aina kiire? Onko se suomalainen juttu? Vai juurtunut tapa kaupunkielämän rytmiin? Kiire on jatkuvasti läsnä – erityisesti Suomessa, missä työelämä pyörii tiukasti aikataulujen ja tehtävälistojen ympärillä.

Mutta silti: ulkomailla työmatkalla, vaikka kalenteri on aivan yhtä täynnä, en tunne samanlaista kiirettä. Miksi?

Pääsiäisen alla olin työmatkalla Italiassa, Lombardiassa. Istuin lounaalla Comon kaupungissa puolitoista tuntia. Eikä kyse ollut juhla-ateriasta, vaan tavallisesta arkilounaasta palavereiden välissä. Kukaan ei hoputtanut. Lähes kaikki istuivat, juttelivat, söivät rauhassa. Lounas ei ollut puolen tunnin suoritus, johon täytyy mahduttaa vielä siirtymätkin.

Päivän päätteeksi huomasin jotain olennaista: ehkä juuri tuo lounas muutti koko päivän rytmin. Palaverit pidettiin, asiat etenivät – mutta olo oli erilainen. Ei ylikuormittunut. Ei väsynyt.
Ehkä kiire ei riipu siitä, mitä teemme – vaan siitä, miten me sen teemme.

Yhdessä syöminen vähentää kiirettä – ja lisää hyvinvointia

Suomalaiset syövät vähän yhdessä. Itse asiassa vähiten koko Euroopassa. Arki kulkee omia ratojaan: yksi syö ennen treenejä, toinen koulun jälkeen, kolmas vasta iltamyöhään. Työpaikoilla lounas hoituu koneen ääressä tai napataan lennosta.

Yhdessä syöminen ei ole vain ravinnon saantia – se on tauko. Se on pysähtymistä. Hetki ilman ruutua. Tilaisuus kysyä, mitä kuuluu. Nauraa tai olla hiljaa – yhdessä.

Välimeren maissa tämä on arkea. Kukaan ei hötkyile. Ihmiset syövät seurassa ja ajan kanssa. Ruoka ei ole suoritus, vaan osa elämää. Kiirettä ei tunnu, vaikka tehtävää riittää.

Entä jos mekin pysähtyisimme?

Mitä jos me suomalaisetkin söisimme useammin yhdessä – ja rauhassa?

Jos lounas ei olisi pelkkä puolen tunnin suoritus. Jos koulussa ja päiväkodissa ruokailun aikana saisi puhua. Jos ruokatauko olisi tauko myös mielelle.

Tutkimusten mukaan yhdessä syöminen parantaa mielialaa, vähentää stressiä, tukee ihmissuhteita ja jopa parantaa oppimista ja työtehoa. Silti annamme kiireelle vallan – ikään kuin meillä ei olisi vaihtoehtoa.

Kiire ei katoa, mutta se voi menettää otteensa. Ehkä kaikki alkaisi siitä, että syömme yhdessä – ja kiireettä.